Koska olen tullut tietoiseksi omasta historiastani, niin kiinnitän tietysti enemmän huomiota vaikealta tuntuviin asioihin, myös muiden kohdalla. Tunnistan traumamielen, ja sen kärsimystä tuottavat mekanismit. Olen myös oivaltanut miten traumasta voi aikuisena parantua, mutta lasten ja nuorten kohdalla esimerkiksi epäterveissä kasvuympäristöissä eläminen on haaste. Lastensuojelun avohuollon suunnitelmallinen perhetyö on kuitenkin lähestynyt tätä aihetta syyttämisen ja tuomitsemisen sijaan, vaikeiden asioiden puheeksi ottamisen – mallilla ja kannustamalla perheitä rakentavaan vuorovaikutukseen ja tekemiseen. Pahojen kokemusten sijaan kerrytetään hyviä kokemuksia.
Hoitamaton traumamieli on yhteiskunnallisesti tuhoisaa, jos reaktiot pohjautuvat vaarantunteen sisältämiin kokemuksiin kuten koulu- tai työpaikkakiusaamiseen, häirintään, kaltoinkohteluun tai väkivaltaan, joten puolustaminen ja itsesuojelu voi mennä överiksi. Erityisen huolissani olen niistä, jotka eivät vielä omaa traumatisoitumistaan tai traumakäytöstään tiedosta. Kun he eivät tiedosta tai halua tiedostaa, niin muutoskin on hitaampaa. Kollektiivinen maailma ja tiedostamaton traumamieli eivät ole hyvä yhdistelmä. Asioihin on puututtava nyt, eikä sitten, kun on liian myöhäistä. Tietoinen ihminen tekee viisaampia valintoja.
Traumaa ei myöskään paranneta passiivis-aggressiivisella vaikenemisella, joka vaikuttaa olevan joillekin, se kärsimystä aiheuttava, mutta totuttu tapa toimia, jota on purettu yliseksuaaliseen toimintaan. Kun murheensa on joutunut tukahduttamaan, on seurauksena himo, jolla puretaan turhautumista, epäterveilläkin tavoilla. Nämä kaikki ovat seurausta vaikeiden asioiden kohtaamattomuudesta, puhumattomuudesta ja kieltämisestä sekä rakkausvajeesta. Traumakäsitettä voi myös verrata syntiin, mitä syntiä sinä olet tehnyt? Ja oleellinen kysymys on miksi?
Pahoja asioita on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan, jos ihmiset eivät herää todellisuuteen ja pyri muutokseen. Tunnistaminen tarkoittaa hirvittävien asioiden kohtaamista ja läpikäymistä sekä autettavien että auttajien kohdalla. Esimerkiksi rikospoliisit, rikosuhripäivystys, lääkärit, psykologit, psykiatrit ja terapeutit, sosiaalityöntekijät, kirkon työntekijät, ensiapu- ja terveydenhoitajat näkevät oireilupuolta jatkuvasti, jos ovat valppaita ja traumatietoisia. Heidän jaksamistaan täytyy tukea työnohjauksella ja ohjatuilla turvallisilla ryhmillä. Näiden asioiden läpikäyminen on todella raskasta. Carl Jungin mukaan tietoisuus ei synny tuskitta.
Vanhojen aivojen ongelma on reaktiivisuus eli reagoiminen ympäristön ärsykkeisiin. Erityisesti lapsilla ja nuorilla, joiden perheolosuhteet ovat epäterveet, saattaa tällainen tiedostamattomuus ylisukupolvisten traumojen haitallisuudesta johtaa ikäviin tekoihin. Olen havainnut, että jotkut alle 16-vuotiaista ovat astuneet mielenhallinnasta sekasortoiseen ja pakenevaan mieleen, jossa ainoa keino pärjätä on hyväksikäyttää muita, puolustaa, hyökätä tai käyttää pahimmassa tapauksessa väkivaltaa. Turvattomuuden tunne saa heidät triggeröitymään ja kaikki kärsivät. Tarvitaan siten turvallisuuden tunnetta, erityisesti kouluympäristöihin.
Uusien aivojen osa tekee tietoisia valintoja, käyttää tahtoa ja ymmärtää, ettei tämä hetki jatku ikuisesti, ja että eilinen ja nykypäivä ovat eri asioita. Yksi olennainen huomio, minkä tein trauman suhteen oli se, että autettavan ja auttajan rooleissa trauman luonne kirkastuu parhaiten. Auttajat tunnistavat asioita, mitä autettava ei itse tiedosta. Huomasin, että monet auttajat eivät myöskään tuo saamaansa tietoa esille, koska se keikauttaisi valta-asemia. Autettavan täytyy siirtää focus menneestä tähän hetkeen ja tulevaan. Ero auttajien ja autettavien välillä johtuu ainoastaan asioiden kohtaamisen ja kieltämisen välisestä suhteesta sekä vastuunkannosta.
Traumastaan tietoinen ihminen on siten melko valpas nykytilanteessa, sillä kukaan ei halua toistaa vanhoja traumoja, kun ne voi estää asettamalla rajoja, mutta pahantekijän ollessa tiedostamaton teostaan, on rajojen asettaminen paljon hankalampaa. Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät – kirja kertoo juuri tästä ihmisten välinpitämättömyydestä.
Jos sulla on traumaattisia kokemuksia ja pelkäät viranomaisten, muiden aikuisten tai ystävien reaktioita, niin voit ottaa luottamuksella yhteyttä minuun ja kertoa asiasta. Koen tehtäväkseni kuunnella kokemustasi. En arvota, tuomitse tai diagnosoi. Saat työkaluja trauman käsittelyyn, oman elämän vastuunotossa sekä voimaantumisessa.
Heräsikö aiheesta kysymyksiä? Jos heräsi ota rohkeasti yhteyttä.